Suurin osa ihmisistä pitää Kesää ja Talvea "pää vuodenaikoina" ja Kevättä sekä Syksyä niiden vaihdoksena. Minusta kuitenkin Syksy ja Kevät ovat, mikäli se on mahdollista, juuri nuo "pää vuodenajat". Talvisin vaivun horrokseen ja Keväällä herään, Kesäisin juovun vapaudesta ja Syksyisin tunnen voiman jälleen jäsenissäni; synnyn uudestaan.

Onhan täällä jo satanut jonkusen päivän ja ollut harmaata ja koleaa, mutta eihän se syksyä tee. Mikä sitten? Minusta tänään oli Syksyn ensimäinen aamu. Koko maailma oli peittyneenä sumupeittoon, aamun kastepisarat olivat tiivistyneet oksille, hämähäkkien verkkoihin sekä nurmelle. Syksyn pystyi aistimaan ympärillään, haistamaan ilmasta, näkemään sumuisessa horisontissa ja tuntemaan kasteisessa ruohossa varpaiden alla. Koko maisema oli niin pakahduttavan kaunis, että tuntui aivan kuin olisin kahlannut jossain, mikä on liian upea minun kuolevaisille silmilleni. Aivan kuin minun olisi pitänyt olla parempi ansaitakseni tämän kauneuden ympärilleni. Nyt kun olin kuitenkin päässyt tähän rauhan ja kauneuden tyyssijaan, miten olisin voinnut olla nauttimatta siitä? Niin... En mitenkään. Ja minä nautin. Juovuin maiseman kauneudesta, ja nyt minusta tuntuu että pystyn jotenkuten ymmärtämään Puuparran sanat "saatoin viettää viikon vain hengittäen!" niin olisin voinnut minäkin, vaikkei minulla Enttien kärsivällisyyttä olekkaan. Ja se on jo jotain.

Oletteko nähnyt valkeaa hevosta kävelemässä sumun täytteisellä niityllä, auringon säteiden pilkahdellessa valillä sumun lävitse ja tanssiessa kiiltävällä karvapeitteellä, ja lähes polviin saakka yltävällä harjalla? Silloin voi todella uskoa nähneensä yksisarvisen.

-Randur